Kotiin -Karjalan kaikuja ja kuvia

Nuori karjalaistyttö tuli maaliskuussa 1940 hakemaan talon karjaa evakkotaipaleelle. Navetassa nousi iloinen mölinä, sillä tytön puuhat muistuttivat keväistä laitumelle laskua. Tömisteltyään riehakkaasti ulos lehmät hölmistyivät: kevätauringon ja tuoreen ruohon sijaan ulkona odotti lumi ja paukkupakkanen. Hetken protestoinnin jälkeen oli lähdettävä paarustamaan pois kotoa, utareet kylmää hankea viistäen. Tyttö hyräili laulua paimentaessaan karjaa eteenpäin. Siihen sekoittui lehmien ammuntaa, kellojen kilkatusta ja ohitse hiihtävän sotilasosaston suksien suhinaa. Tämä evakkouden ääniraita kulki tytön mukana vanhuuden päiviin saakka.

Toisin kuin eläimillä, ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa elämänsä käänteisiin tai ainakin yrittää ymmärtää niitä. Talven 1939–1940 katastrofi iski kuitenkin ulkoisena luonnonvoimana niin ihmiskoteihin kuin navetan asukkaisiin. Kaukana vallan kabineteissa ja armeijoiden esikunnissa tehdyt päätökset muuttuivat yli neljäksisadaksituhanneksi kokemukseksi kodin menetyksestä. On arvioitu, että talvisodan evakuointien seurauksena kuoli tai teurastettiin noin 320 000 nautaa, lammasta ja sikaa. Niilläkin oli ollut omat kutsumanimensä ja paikkansa karjalaisessa arkielämässä; näin katkesivat myös tuhannet tunnesiteet ihmisten ja eläinten välillä.

Luovutetun Karjalan liki täydellinen evakuointi syksystä 1939 maaliskuuhun 1940 oli maailmanhistoriallisesti harvinainen, lähes ainutlaatuinen tapaus. Sotaa kyllä paettiin ja koteja menetettiin muuallakin. Yleisenä käytäntönä oli silti, että armeijat ja rajat liikkuivat, mutta siviiliväestö pysyi paikoillaan. Karjalassa anastajan haltuun jäi typötyhjä maa, jossa vielä hetkeä aiemmin oli asuttu ja eletty tavallista arkea. Jos haluamme ymmärtää tuota erityistä autiuden muotoa, jossa toisten ihmisten elämän jäljet ovat vielä lähes lämpiminä jäljellä, on kuviteltava oman elinympäristömme Häme, Uusimaa tai Lahti muutamassa päivässä tyhjentyneeksi.

Syksyllä 1939 tai edes vielä keväällä 1940 karjalaiset eivät osanneet ajatella itseään ”evakkoina” tai ”siirtoväkenä”. Nuo olivat vieraita uudissanoja, jotka tuntuivat viittaavan jonkun toisen ihmisen kohtaloon. Evakot olivat edelleen tavallisia ihmisiä, joiden koti, elämä ja tulevaisuus oli Kivennavalla, Viipurissa tai Impilahdella. Hitaasti ja vasta vuosien saatossa syntyi pysyvä evakon, kotinsa menettäneen identiteetti. Syksystä 1941 kevääseen 1944 kotiseutu saatiin takaisinkin. Yhteensä noin 282 000 karjalaista ehti palata jatkosodan aikana kotipaikalleen joutuakseen uudestaan evakkoon kesällä 1944. 

Viipurin piispa Ilmari Salomies liikkui tuona sateisena kesäkuuna evakkokaravaanien mukana. Näky painui hänen mieleensä ja palasi myöhempinä vuosina, kun Salomies ummisti silmänsä: ”Kohta taas kulkee ohitseni kaikki tiet täyttävä länteen matkalla oleva rannaton kulkue vanhuksia, lapsia, karjaa; tuntuu kuin silmänkantamaton sarvimetsä yhä huojuisi ympärilläni.”

Vielä sodan päätyttyä moni ajatteli, että tulevassa suuressa rauhankonferenssissa rajat voitaisiin vetää uudelleen ja Karjalaan päästäisiin palaamaan. Ymmärrys kodin menetyksen lopullisuudesta piirtyi vaivoin vastaanhangoittelevaan mieleen. Koti puolestaan tarkoitti karjalaisillekin hyvin eri asioita: maatilaa, mökkipahasta, lastenkotia, vuokra-asuntoa, pelkkää kortteeripaikkaa. 

Yhtä aikaa evakon identiteetin muotoutumisen kanssa kasvoi usein myös häpeä siitä, halu olla jotain muuta. Moni karjalaisista pyrki liudentumaan osaksi muita suomalaisia, unohtamaan omat menetyksensä, puhumaan ja tuntemaan muiden tavoin. Vaikka sodan kokemuksista haluttiin päästä eteenpäin, niiden muistot talvehtivat esineissä, laulunvärssyissä, vaatekappaleissa ja valokuvissa. Muistot elivät ja kuluivat kuin vanhat 30-luvulla hankitut kengät. Seuraaville sukupolville siirtyi evakkokokemuksen fragmentteja, joiden todellinen alkuperä ja merkitys alkoivat hämärtyä muistojen hapertuessa. Lopulta jäljelle jäivät vain kengänrahjakkeet toisesta maailmasta – kenelle ne olivat kuuluneet?

Tätä ennen 1990-luvulla oli hetki, jolloin tuhannet karjalaiset kokivat eräänlaisen kotiinpaluun. Noin 30 vuoden ajan raja oli auki ja lapsuudessaan tai nuoruudessaan Karjalasta lähteneet evakot vielä siinä iässä, että bussimatkan kykeni taittamaan. Entisen kodin saattoi hetkeksi mielessään omistaa kivijalkavierailuilla ja tuomalla kotipihan multaa takaisin nykyiseen Suomeen. Kotiseutumatkat vieraaseen maahan olivat karjalaisten pyhiinvaellusretkiä.

Evakkouden paradoksi on siinä, että se on kaipuuta aikaan ennen evakkoutta – mutta juuri evakkouden vuoksi paluuta menneisyyteen ei enää ole. Sitä suuremmaksi kaipuu voi puolestaan kasvaa. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia ja kokevat ja tuntevat eri tavoin. Monille karjalaisistakin kodin menetys repäisi tulevaisuuden auki tavalla, joka vei elämässä uusiin suuntiin: kouluun, kaupunkiin, Ruotsiin, töihin ja avioliittoon eri puolelle Suomea. Moni otti elämänsä ohjenuoraksi suositun iskusävelmän sanat:

Anna arpisten haavojen olla,
niitä auki et repiä saa.
Anna muistojen katkerain kuolla,
koita kaikki pois hiljalleen unhoittaa. 

Toistaiseksi viimeisen kerran Karjala menetettiin 24. helmikuuta 2022. Kahden maan raja alkoi jälleen merkitä rajaa kahden eri todellisuuden välillä, jotka eivät enää limittyneet arkisissa kohtaamisissa ja rajanylityksissä. Samalla miljoonat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa sodan ja valloitushalun vuoksi. Heidän Karjalansa ja Viipurinsa ja Laatokkansa kulkevat toisilla, meille vierailla nimillä.

Ville Kivimäki
Dosentti, tutkimusjohtaja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura